Ikuisuushetkesi

Täällä on mainio kertomus siitä, kuinka Dilbertin luoja Scott Adams sai takaisin äänensä menetettyään sen 18 kuukautta sitten (Spasmodic Dysphonia), tai ehkä tarkemminkin "opetti aivonsa uudelleen tuottamaan puhetta". Tästä sairaudesta ei lie muita toipuneita. Kuitenkin, kommentteina tarinaansa Adams toivoi ja sai kymmenittäin kertomuksia muiden ihmisten elämän parhaista hetkistä.

Loikkaa siis lukemaan pitkä paksu putki ikuisuushetkiä :-))

Heräsimme rakkaani kanssa myöhään heltäisenä
kesäpäivänä ja syötyämme aamupalaa päätimme lähteä
kävelylle. Kävely venyi viisitoistakilometriseksi
keksittyämme suunnata kauniiseen kesäkaupunkiin
Naantaliin. Tarkoitus oli hypätä bussiin matkalla,
mutta käveleminen oli mukavaa ja maisemat kauniita, ja
tulikin käveltyä koko matka. Perillä pidimme
spontaanin piknikin meren rannassa: lasit viiniä,
pasteijoita ja salaattia. Kotiin päästyämme laitoimme
saunan päälle ja saunoimme edellisenä päivänä
sattumalta ostetun löylyhunajan kanssa. Illan
laskeutuessa siirryimme pihaan grillaamaan lempi
ruokiamme ja juttelemaan tulen ääressä.

Usein sitä vaatii paljon ja haaveilee erikoisesta
elämästä, mutta tänä päivänä olimme täydellisen
onnnelisia, tyytyväisiä ja sisäisesti tasapainossa.

Eraana aamuna ennen sian pieraisua (= erittain aikaisin) chilelainen ystavani Jupa tuli potkimaan minut hereille. Huevon (= munapaa, erittain yleisesti kaytetty ilmaisu Chilessa), pistahan rinkkasi valmiiksi, han tokaisi. Unenpopperoisena rupesin pakkaamaan tavaroitani sen enempaa kyselematta, koska tiesin Jupan ilmeesta, ettei han kuitenkaan kertoisi mitaan.

Aamupalan jalkeen heitimme rinkkamme pick-upin lavalle ja lahdimme. Silloin tajusin. Suuntana oli Cordillera de los Andes. Santiagosta ulos paastyamme lahdimme nousemaan kohti Andeja. Reilun 50 mutkan jalkeen olimme nousseet sinne, minne autolla yleensa paasee. Ei muuta kuin Toyota parkkiin, rinkat selkaan ja menoksi.

Tunti tunnilta kohosimme ylospain, valilla juoden vetta, valilla ihastellen maisemia. Aika kului rattoisasti. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja sopivan vilpoisa tuuli viilensi mukavasti. Paiva alkoi kallistua jo illan puolelle ja yhtakkia Jupa sanoi, etta otahan rinkka pois seka istahda. Tein tyota kaskettya.

Tankkasimme energiavarastojamme niita naita jutellen, kunnes auringonlasku todella alkoi. Takanamme oli Andien lumihuippuja, edessa vuorijono kumpuili hennon pilviverhon peittamana. Ja aurinko teki laskuaan. Niita minuutteja en unohda koskaan. En koskaan. Oli vain auringonlasku, Andit ja mina. Taivaanranta oli kauniin punertava, ymparilla niin rauhallista. Tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Olin. Ei mitaan muuta.

Taman tunnemyrskyn jalkeen jatkoimme vaeltamissa viela reilun tunnin verran tahtitaivaan ja kuutamon loisteessa. Mutta se on taas taysin eri tarina...

Ikuisuus kelpaisi hetkenä
jolloin kelluu leppeässä yössä järvessä
- elokuu - tähtiä
ja kuu! Täysikuu!

Ei ketään, ei mitään
Hiljaisuus.

Tässä.

Katson hänen kasvojaan aivan läheltä. Hänen hampaansa hohtavat hämärässä vaaleina helminä.

"Rakastan sinua," hän sanoo. Pelästyn: "Älä sano noin jos et tarkoita sitä. Ei sitä voi noin vaan varomattomasti sanoa." "Täytyykö se vääntää rautalangasta. Rakastan sinua." Hänen äänensä on samea.

Painan pääni hänen kainaloonsa, jottei hän näkisi kosteaa poskipäilläni. Nuuhkin tuttua päihdyttävää tuoksua. En uskalla sanoa vielä mitään. Sanon sen huomenna, minulla on aikaa sanoa se.

Se tapahtui kauan, kauan sitten, ja loppui. En tiedä saanko enää koskaan kokea samaa.

Ei ollut kiire, joten makasimme sängyllä kaikessa rauhassa, keskellä
iltapäivää, vartalot tiukasti yhdessä. Hän makasi selin minuun päin,
ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Juuri kun pohdin, kuinka
tiukasti uskallan häntä puristaa, hän tarttui molemmin käsin käteeni
kiinni ja painoi sen rintakehäänsä vasten tiukemmin kuin hukkuva
tarttuu pelastusrenkaaseen.

Tunne stressistä alkaa raueta. Hyvä olo valtaa kehoni. Ajattelen niin, että ihminen on kai onnellisin silloin, kun ei halua mitään.

Jokuset sanovat, että pitää olla toivoa. Minusta ei. Mikään ei ole niin suurta itsepetosta kuin yritys pitää toivoa yllä. Mikään ei petä ihmiskuntaa niin paljon kuin toivo paremmasta, sanoi joku viisaskin. Onni on aina tässä ja nyt, ei koskaan huomenna.

Viikonlopun aivan ihanaa, rentoa nautinnollista olotilaa ei oikein
pysty kuvailemaan sortumatta ylisiirappiseen, yltiöpositiiviseen pilvissä
lentelyyn, joten kirjoitan vain itselleni muistisanoja, joihin kaikki
liittyi:

Tunne , että on rakastettu. Komeus, valkoinen hippipaita, takapuoli,
aurinko, syli, uni, syli,voitettu migreeni, Loistoruoka,
poreileva juoma,ajatusleikki, silitys, kädet, kädet, etana, maitokahvi,
iltakoulu, sormet ja suu, kädet kasvoilla, vaaleanpunainen kuorrutus,
kärsivällisyys, kiirettömyys, maku, nauru, aurinkolasien tarve,
katseet, sinua sinua rakastan ja tansahtelu, spaghettikattilan porina,lisää
mainiota murkinaa ja
auringon lämpö puistossa, viikatun pyykin tuoma ilo toiselle, värikartat,
etukäteen kaipaaminen, lupa nauttia. Aidosti. Hetken taikaa. Vain hetken aikaa.

suomi, kesä, mikä vuosi lieneekään, mutta hieno lämmin kesä. takaisin suomessa pitkän ajan jälkeen... saimaa, ja mökki ihan rannalla, voiko enää loistavampaa toivoa. sauna lämmitetty, kai makkaratkin tai jotkut paistetut. mutta mikä parasta: ihana ystävä, jonka kanssa sitten päätettiin nukkua ulkona. joo, ok, ollaanhan nukuttu  aasiassa aina ulkona, mutta SUOMESSA ulkona , oisko vähän kylmä...joo joo.viritettiin sit se moskiittoverkko pation katokseen järven "päälle". uskomatonta. aivan  täydellinen lämpötila (ja olotila). hyvä oli ihmisen olla...

aamulla, kun heräilimme, purjeveneistä katseltiin ihmeissään patiolla olevaa keijukaistelttaa, josta blondikeijukaiset katselivat yhtä ihmeissään ohikulkevia...

Istun vuoteellani ja kuuntelen lokkien huutoja, avoimesta ikkunasta
tulee sisään kesäpäivä. Rakas ystäväni on nukahtanut. Hänen päänsä lepää
sylissäni ja sivelen hiuksia, jotka niskan ruskettunutta ihoa vasten
näyttävät valkeilta. Puhtaisiin lakanoihin tarttuu auringon ja ajan
pysähtymisen tuoksu. Hetken ohimenevyys ja se, että riennämme pian omiin
suuntiimme, on hyvä.

Herään ennen aamunkoittoa, katselen hiljaisuutta ja valon tuloa. Kuuntelen hengitystä. Hiljaa. Levottomuus, se joka aina näivä hetkinä tulee, on poissa. Odotan. Ei. Ei se nyt tule. Käännyn.

Ja juuri silloin se tulee. Nyt. Onnen hellä huitaisu. Kaikki tässä hetkessä on kohdallaan. Kyyneleet vierivät kaulakuoppaan.

Tässä hetkessä on kaikki. Olen onnellinen.

On ehkä elettävä tarpeeksi syvältä ja kauan, jotta osaa erotta
ikuisuuden lyhyestä merkitsevästä ja tärkeästä ohikiitävästä hetkestä.
On tosiaankin hetkiä, jolloin olemisen perusta tuntuu katoavan.
Ajattele esimerkiksi: läheinen on ollut jo kuolleena usean päivän, etkä
ratkaisevalla hetkellä tuntenutkaan erityisiä fiboja, ei mitään
astraalia eikä universaalia henkeä, on vain katoava hetki ja
ikuisuudelta tuntuvan hetken vaihtuminen toiseksi ? onneksi. Joskus
haluaisi pysäyttää ajan, olla ikuisuuden jäävuoren sisällä varmana
siitä, ettei tule sellaista teknologiaa, jolla jääihmiset
herätettäisiin eloon. Tällaista ikuisuushetkeä ei ole vielä tullut, ja
nämäkin halut katoavat.

Ikuisuushetki on toistuva, joku pyörähtää akselinsa ympäri ja siinä
taas ollaan; minä ja kahvikuppi ? kahvilan ikkunan takana ihmisiä, niin
suuri ja vieras joukko että on vaikea ymmärtää niillä olevan
samanlainen tajunta.

On hiljaista. Seison selkä selkää vasten elämänkumppanini kanssa
puistossa mäen laella. Pääni nojaa kumppanin olkaan ja hänen päänsä
minun. Katsomme taivasta, missä pitkin taivaanrantaa juoksee valtavia
punapurppuravihreitä revontulia. Ja sitten huomaamme päämme yläpuolella
violetinvalkoisen 'auringon': se on kuin taivaanpintaan olisi heitetty
iso kivi, se väreilee ja yhtäkkiä se räjähtää, revontulivalot leviävät
yhdestä aurinkopisteestä yläpuolellamme koko taivaankannelle ja koskaan
emme ole nähneet mitään niin valtavaa, käsittämätöntä ja kaunista.

Tunnen olevani pieni, joka saa nähdä jotain universumin kokoista.
Tunnen riemua sen kauneudesta, ja siitä, että näen sen puolisoni
kanssa. Ikäänkuin olisimme saaneet ainoina maailmassa tilaisuuden johonkin
sellaiseen, mitä ei ole koskaan tapahtunut eikä tule enää koskaan
tapahtumaan.

Silmät yrittävät nähdä kaiken, mutta mihin tahansa katsookin, siellä on
erilainen elävä väri, joka muuttuu toiseksi. Jossain kohtaa nauramme
ääneen riemusta, hihkumme mielihyvästä. Hymisyttää, ja selkäni on
kumppanin lämmöstä pehmeä.

Huumehöyry, pidennetty orgasmi, paskalla istuminen. Ne ovat
miellyttäviä hetkiä, mutta näitä en taida valita afterlifekseni,
sillä joutuisin varmaankin jakamaan sinivaloa hohtavan
paskahuusin varsin monen muun kanssa. Apropoo.

Hetkeeni kuului merkittävänä osana teknoraatti-ihmisen
selkäydinjatkeen toiminta, sitä en voinut hallita, se vaan
tuli. Ensinnäkin taustatiedoksi se, että olin tullut itselleni
ulos kaapista kaksi vuotta aiemmin.

Opiskelijalössi rynni vanhan yo. talon saliin juuri viisitoista
yli alkavaan seminaariin. Oli vuoroni pitää kalvoshöy (tämä
tapahtui aikana, jolloin vielä piirrettiin tusseilla ihan
oikeille kalvoille) ja hermot olivat sopivasti
pinkeinä. Korinttilaisin pylväin korsitellussa rappukäytävässä
kävi niin, että Janne otti tiukasti tukea vyötäröltäni - takanani
kun kulki - ja piti hiukan liian kauan otettaan vyötärölläni kuin
mitä pelkkä itsensä tasapainoon saattaminen olisi
vaatinut. Selkäydinjatkeeni lähettämä impulssi oli liian suuri ja
näin jälkeenpäin asiaa mietittyäni, proppuni vain paloi: en
nähnyt mitään, en kuullut mitään, käsivarteni karvat nousivat
pystyyn, sieraimeni laajenivat - kaikki se adrenaliini, jonka
munuaisten kuorikerros oli säästänyt seminaarin koitosta varten
pääsi verenkiertooni - jo nyt. En nähnyt enkä kuullut mitään,
koska absoluuttisesti viidessä sekunissa ei ole paljoa näkemistä
tahi kuulemista, mutta aika pysähtyy tällaisissa tilanteissa
(onnettomuuteen joutuneetkin kertovat usein siitä, kuinka he
näkivät itsensä kuin hidastetussa elokuvassa lentävänsä
tuulilasin läpi jne). Seminaarin aikana sain katsella Jannen
lyhyeksi ajeltua takatukkaa, olla ajattelematta, olla vain olemassa.

Kun sekunneista tuli minuutteja ja minuuteista tuli tunteja, kun
tunnin substanssi läheni asymptoottisesti nollaa ja minä koin
ensimmäistä kertaa pikaihastumisen, enkä hävennyt sitä. Voiko
ensimmäisen kerran kokea useammin kuin kerran?

Tunturissa kauniina kesäpäivänä, yksin. Aika pysähtyi oikeasti enkä vieläkään tiedä olinko siellä minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, tai vuosia. Aika lakkasi olemasta. Ihan kivaa!

Loogisesti ajatellen ikuisuus, kuten elämäkin, on kertakäyttöinen tila.
Minulla se oli maanantaina.
Sumussa.
Yksin.

Istun rappusissa ja katson ikkunasta ulos. Imuroin sisääni aistimuksia: ulkona näkyy sumuinen, hennonvihreä kevätilta, nenässä tuntuu lihapullien ystävällinen tuoksu, ikkuna on viileä kättä vasten. Aivoissa kuhisevat ajatukset kuin muurahaiset keossaan. Olen voimakkaasti olemassa ja tiedän, että jos vain ajatukseni on vapaa ja ainakin osa aisteistani toimii, elämäni on aina oleva hauskaa tai vähintään mielenkiintoista. Ikää on kymmenisen vuotta ja olen oikeassa.

Olemme maailman pohjoisimmalla laidalla ja sumu on yöllä tiivistynyt läpikulkemattomaksi seinäksi pienentäen maailman  käden ojentaman kokoiseksi. Olemme viettäneet yön autossa sylikkäin ja pitäneet kylmän poissa kietoutumalla toisiimme ja kaikkiin irrotettaviin villapaitoihin ja pyyhkeisiin. Nukahdamme vasta aamun tunteina herätäksemme kylmään ja entistä sakeampaan sumuun, nousemme autosta ja katsomme epätoivoisina, kun tietä ei näy eteen eikä taakse. Usvasta kuuluu oudon linnun sirinää. Hiljaisuus. Ja yhtäkkiä sumu hälvenee kuin jumalan puhaltamana, aurinko nousee vuoren takaa, sumu pisaroi heinikossa. On niin kaunista ja hiljaista, että sydäntä kuristaa. Ympärillä on vain tyhjää, autiota vuorta, tie, joka tulee jostain ja laskeutuu rotkoon, outoa linnun sirkutusta. Aurinko nousee. Siinä on kaikki.

Entinen kisuni oli pienenä häkellyttävän pikkuinen ja nuppuinen riepu - joutunut liian aikaisin eroon emostaan, mutta korvasin parhaani mukaan. Olisiko ollut sen toinen yö meillä, kun se ymmärsi, että petissä nukkuu lämmintä lihaa l. ihminen. Se kiipesi lattialta peitettä pitkin ylös ja asettui nukkumaan poikittain kaulani päälle. Aamulla herätessäni se oli edelleen siinä. Olimme kumpikin nukkuneet ihan hyvin häiritsemättä toisiamme, ja kieltämättä herääminen kehräävä kissanpoika kaulan ympärillä on yksi niistä hetkistä, joista ei haluaisi eroon, IKINÄ :)

Olin yhtenä kesänä melko kauan sitten tutustunut yhteen söpöön blondiin. Menimme sen sukulaisten omistamalle maatilalle, joka sijaitsi pienellä saarella. Sinne piti mennä veneellä. Oli lämmin kesäpäivä. Käytiin syömässä talon väen kanssa, ja lähdettiin hiekkarannalle, jossa ei ollut ketään muita. Tytöllä oli osittain läpinäkyvät pikkutuhmat bikinit. Tyttö meni veteen, mutta ei uskaltanut kastautua, vesi oli aika kylmää. Se kielsi roiskuttamasta vettä. Menin lähemmäksi, ja se lähti juoksemaan karkuun kuin naarasjänis. Painelin urospupuna tytön perässä hiekkarantaa pitkin. Tytön puuhun kytketty pystykorva rupesi haukkumaan hullun lailla kai emäntäänsä puolustaakseen. Tyttö oli nopea ja sen jaloista lensi hiekkaa mun silmille. Tähän vois kai sitten pysäyttää.

Kesällä 2002 istuin autossa Sturenkadulla ja satoi niin lujaa etten uskaltanut tulla autosta ulos vaan kuuntelin sateen rummutusta ja radiossa soivaa Kentin biisiä Kärleken väntär ja oli hyvin voimakas tunne, että olen elossa ja kaikki on mahdollista.

AnniTanni luki mulle Kattelussaaressa Populäärimusiikkia Vittulanjänkhältä-kirjaa ääneen kynttilänvalossa ja itse makasin hetekalla ja kuuntelin ja mutustelin jumalaisen ihania kandisokerikeksejä, joissa oli vielä marsipaaniraita keskellä.

Se hetki jolloin antoivat kahden viikon ikäisen Tytön keskoskaapista
syliin ja sanoivat että saa viedä kotiin.

...löysin ikuisuushetkeni. Duuni ei ollut helppo - hetken pitäisi olla täynnä jotain hyvää tunnetta, hetki pitäisi muistaa niin elävästi että sen osaisi kuvailla; hetkessä pitäisi olla läsnä vain hyviä elementtejä, ja niitäkin mahdollisimman paljon. Sellaisessa hetkessä minä haluaisin viettää afterlifeni.

Tapaninpäivä 1996. Vuoden pimein aika Jyväskylässä, mutta tuoretta rakkautta on ilmassa, koko planeetta on vaaleanpunainen ja helisevä :-) Olemme, rakkaani ja minä, isossa puutalossa mäen päällä, Ad Astra -teatterissa odottamassa esityksen alkua. Paikalla on hyvin vähän muita ihmisiä. Lämpiö on kahdessa tasossa, ylempi taso on lähellä ikkunoita. Paljon vihreäksi maalattuja pintoja, vanhan puutalon henkeä kalusteissa ja kattauksissa. Kynttilät palavat pöydillä.

Tiskin takana myy lippuja ja kahvia hyvä ystäväni Pasi.

Meillä on aikaa ennen esityksen alkua. On hiljaista. Tutkittuamme ympäristöä rakkaani menee istumaan puutuolille selin lämpiötilaan ja tiskiin, katse kohti ikkunaa jossa näkyy sydäntalven pimeyttä ja hiukan omaa kuvaa heijastuksena. Pimeyden keskellä näkyy joitain valoja, mutta emme ole ihan asutuksen vieressä. Menen seisomaan rakkaani tuolin taakse ja laitan kädet takaapäin hänen rinnalleen. Rakkaani tarttuu käsiini, ja olemme vain siinä, tuijotamme samaan suuntaan ulos pimeyteen ja annamme ajan kulua. Tiedän, että muutaman metrin päässä takana on hyvä ystäväni, edessäni on rakkaani, paikka on hyvä, maineikas teatteri vanhassa puutalossa. On lämmin, on aikaa nauttia. Kynttilänvalo armahtaa, energia ja lämpö virtaa rakkaani ja minun välillä. Kaikki on täydellistä.