Ikuisuushetkesi

On hiljaista. Seison selkä selkää vasten elämänkumppanini kanssa
puistossa mäen laella. Pääni nojaa kumppanin olkaan ja hänen päänsä
minun. Katsomme taivasta, missä pitkin taivaanrantaa juoksee valtavia
punapurppuravihreitä revontulia. Ja sitten huomaamme päämme yläpuolella
violetinvalkoisen 'auringon': se on kuin taivaanpintaan olisi heitetty
iso kivi, se väreilee ja yhtäkkiä se räjähtää, revontulivalot leviävät
yhdestä aurinkopisteestä yläpuolellamme koko taivaankannelle ja koskaan
emme ole nähneet mitään niin valtavaa, käsittämätöntä ja kaunista.

Tunnen olevani pieni, joka saa nähdä jotain universumin kokoista.
Tunnen riemua sen kauneudesta, ja siitä, että näen sen puolisoni
kanssa. Ikäänkuin olisimme saaneet ainoina maailmassa tilaisuuden johonkin
sellaiseen, mitä ei ole koskaan tapahtunut eikä tule enää koskaan
tapahtumaan.

Silmät yrittävät nähdä kaiken, mutta mihin tahansa katsookin, siellä on
erilainen elävä väri, joka muuttuu toiseksi. Jossain kohtaa nauramme
ääneen riemusta, hihkumme mielihyvästä. Hymisyttää, ja selkäni on
kumppanin lämmöstä pehmeä.