Ikuisuushetkesi

Olemme maailman pohjoisimmalla laidalla ja sumu on yöllä tiivistynyt läpikulkemattomaksi seinäksi pienentäen maailman  käden ojentaman kokoiseksi. Olemme viettäneet yön autossa sylikkäin ja pitäneet kylmän poissa kietoutumalla toisiimme ja kaikkiin irrotettaviin villapaitoihin ja pyyhkeisiin. Nukahdamme vasta aamun tunteina herätäksemme kylmään ja entistä sakeampaan sumuun, nousemme autosta ja katsomme epätoivoisina, kun tietä ei näy eteen eikä taakse. Usvasta kuuluu oudon linnun sirinää. Hiljaisuus. Ja yhtäkkiä sumu hälvenee kuin jumalan puhaltamana, aurinko nousee vuoren takaa, sumu pisaroi heinikossa. On niin kaunista ja hiljaista, että sydäntä kuristaa. Ympärillä on vain tyhjää, autiota vuorta, tie, joka tulee jostain ja laskeutuu rotkoon, outoa linnun sirkutusta. Aurinko nousee. Siinä on kaikki.