perjantaina, joulukuuta 16, 2005
Auringonlasku Andeilla
Eraana aamuna ennen sian pieraisua (= erittain aikaisin) chilelainen ystavani Jupa tuli potkimaan minut hereille. Huevon (= munapaa, erittain yleisesti kaytetty ilmaisu Chilessa), pistahan rinkkasi valmiiksi, han tokaisi. Unenpopperoisena rupesin pakkaamaan tavaroitani sen enempaa kyselematta, koska tiesin Jupan ilmeesta, ettei han kuitenkaan kertoisi mitaan.
Aamupalan jalkeen heitimme rinkkamme pick-upin lavalle ja lahdimme. Silloin tajusin. Suuntana oli Cordillera de los Andes. Santiagosta ulos paastyamme lahdimme nousemaan kohti Andeja. Reilun 50 mutkan jalkeen olimme nousseet sinne, minne autolla yleensa paasee. Ei muuta kuin Toyota parkkiin, rinkat selkaan ja menoksi.
Tunti tunnilta kohosimme ylospain, valilla juoden vetta, valilla ihastellen maisemia. Aika kului rattoisasti. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja sopivan vilpoisa tuuli viilensi mukavasti. Paiva alkoi kallistua jo illan puolelle ja yhtakkia Jupa sanoi, etta otahan rinkka pois seka istahda. Tein tyota kaskettya.
Tankkasimme energiavarastojamme niita naita jutellen, kunnes auringonlasku todella alkoi. Takanamme oli Andien lumihuippuja, edessa vuorijono kumpuili hennon pilviverhon peittamana. Ja aurinko teki laskuaan. Niita minuutteja en unohda koskaan. En koskaan. Oli vain auringonlasku, Andit ja mina. Taivaanranta oli kauniin punertava, ymparilla niin rauhallista. Tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Olin. Ei mitaan muuta.
Taman tunnemyrskyn jalkeen jatkoimme vaeltamissa viela reilun tunnin verran tahtitaivaan ja kuutamon loisteessa. Mutta se on taas taysin eri tarina...
Aamupalan jalkeen heitimme rinkkamme pick-upin lavalle ja lahdimme. Silloin tajusin. Suuntana oli Cordillera de los Andes. Santiagosta ulos paastyamme lahdimme nousemaan kohti Andeja. Reilun 50 mutkan jalkeen olimme nousseet sinne, minne autolla yleensa paasee. Ei muuta kuin Toyota parkkiin, rinkat selkaan ja menoksi.
Tunti tunnilta kohosimme ylospain, valilla juoden vetta, valilla ihastellen maisemia. Aika kului rattoisasti. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja sopivan vilpoisa tuuli viilensi mukavasti. Paiva alkoi kallistua jo illan puolelle ja yhtakkia Jupa sanoi, etta otahan rinkka pois seka istahda. Tein tyota kaskettya.
Tankkasimme energiavarastojamme niita naita jutellen, kunnes auringonlasku todella alkoi. Takanamme oli Andien lumihuippuja, edessa vuorijono kumpuili hennon pilviverhon peittamana. Ja aurinko teki laskuaan. Niita minuutteja en unohda koskaan. En koskaan. Oli vain auringonlasku, Andit ja mina. Taivaanranta oli kauniin punertava, ymparilla niin rauhallista. Tuntui kuin aika olisi pysahtynyt. Olin. Ei mitaan muuta.
Taman tunnemyrskyn jalkeen jatkoimme vaeltamissa viela reilun tunnin verran tahtitaivaan ja kuutamon loisteessa. Mutta se on taas taysin eri tarina...
